Olen Iida Salenius, 28-vuotias Somniumin ykkössopraano. Ammatiltani olen kätilö ja valokuvaaja. Lisäksi täydennän valokuvausosaamistani ja opiskelen graafista suunnittelua. Aikani kuluu siis kahden työn ja opintojen välillä tasapainotellen. Olen ollut Somniumissa mukana ensimmäisestä treenitilavarauksesta lähtien. Mukaan lähdin, kun Tatu kysyi, kiinnostaisiko tulla mukaan uuteen, silloin vielä nimettömään kuoroon, joka tekisi klassista kuoromusiikkia. Vastasin heti kyllä, tietämättä mistään sen enempää, koska tiesin, että Sibelius-lukion jälkeen edessä olisi ollut uuden kuoron etsiminen, joten tämä tilaisuus kuulosti mielenkiintoiselta ja hyvältä, ja suunniteltu ohjelmisto kunnianhimoiselta. Nyt vähän ehkä hymyilyttää sitä miettiessäni, mutta jostain sitä on aina lähdettävä, innosta ei ainakaan ollut puutetta!
Kuorossa olemisen olen jo pitkään kokenut enemmänkin elämäntapana kuin vain harrastuksena. Kuoroelämää tulee tänä syksynä täyteen 21 vuotta ja on lähes mahdotonta kuvitella elämää ilman tätä. Sitoutumisesta ja rakkaudesta lajiin kertoo ehkä myös se, että mieleen tulee 10 vuoden ajalta vain yksi kuoron oma konsertti, josta olen joutunut olemaan sairastumisen nujertamana pois. Välillä on ollut flunssaa jos jonkinlaista ja varalaulajakin on ollut valmiudessa tulemaan keikalle, mutta eihän keikoilta malta olla pois ja sitä tulee vaikka pää kainalossa saamaan oman osuutensa adrenaliini- ja endorfiiniryöpyistä!
Treeneihin tulo on eri elämänvaiheissa tuntunut erilaiselta. Joskus on intoa täynnä, ääni kulkee ja hommat sujuu ja odottaa innolla kaikkea tulevaa, kun taas joskus yrittää vain selviytyä tietäen, että se palkitaan jossain kohtaa. Parasta koko hommassa ja tässä porukassa on musta se, että on mahdollisuus sosialisoida, terapoida ja höpistä ihmisten kanssa ja nauraa niin, että mahaan ja poskiin sattuu, mutta treeneihin tullessa on myös mahdollisuus käpertyä itseen, levätä työpäivien sosiaalisen kuormituksen jälkeen ja olla rauhassa muilta arjen kiireiltä, koska treenaaminen pakottaa keskittymään vain ja ainoastaan siihen, eikä muita asioita voi silloin juuri ajatella. Koen, että itselle konsertit ja niihin valmistautuminen ei ole kuoroelämän itseisarvo, vaan musiikin tekeminen ja treeneissä käyminen on tärkeä arkirutiini. Joskus elämässä voi olla käynnissä sata ja tuhat asiaa ja vuorokaudesta meinaa loppua tunnit kesken, mutta mulle meidän treenit on se paikka, jossa pääsee melko helpostikin kaikesta muusta irti. Tämä ajatus on pysynyt samana ihan Somniumin alkuajoista, jolloin koin esim. YO-kirjoituksiin valmistautumisen välissä supertärkeänä, että pääsen treeneihin tuulettamaan aivoja ainakin hetkeksi.
Somniumin muuttumista ja kehittymistä vuosien aikana on ollut kuorolaisen silmin hienoa seurata. Samalla, kun on tajunnut kuoron kehittyvän (eikä sitä aina oikein ole itse edes tajunnut), on voinut huomata omaa kehitystä niin teknisesti kuin ilmaisullisesti. Joskus kuumoteltiin jotain kaksiviivaista A:ta ja nykyään niitä lauletaan vähintään joka biisissä eikä biiseissä auta kauhistua enää mistään, koska on vain selvittävä! Vuosien kuluessa yksi parhaista jutuista on ollut myös porukan vakiintuminen. Alkuvuosina, kun ihmiset olivat nuorempia, kirjoitti ylioppilaiksi ja lähti kuka minnekin jatko-opiskelemaan, vaihtuvuus oli suurta ja pahimmillaan lähti kerralla 13 ihmistä ja meni aikansa ennen kuin joukko taas kasvoi. Vakiintunut porukka on myös yksi syy, miksi kuoro on pystynyt kehittymään koko ajan. Ihmiset tuntevat toisensa sekä tavan tehdä töitä ensemblenä ja stemmakavereihin voi luottaa 110-prosenttisesti. Siistiä on myös, että laulajilla on omat vahvuutensa ja kun nuo vahvuudet laitetaan yhteen, on lopputulos somniumlaista – siis hoidetaan.
***
Somniumin alkusyksy on ollut tiivis ja tekeminen intensiivistä. Arezzon matkalla fiilis ja meininki ylipäätään oli jotain sairaan siistiä. Matkalla kulminoitui kaikki se hyvä, mitä tästä kuorosta voi irti saada. Ohjelmisto oli selkärangassa ja laulamisesta pystyi nauttimaan, vaikka tuomaristo olikin niin lähellä, että alkuun reunimmaisena laulajana kauhistutti. Itselle vahvana on jäänyt mieleen hetket, kun odotettiin omaa vuoroa kisakirkko Santa Maria della Pieven ulkopuolella ja tunsin, kuinka suuta alkoi kuivaa – mieli ei jännittänyt, mutta kroppa jännitti. Kuivuminen vaan jatkui ja paheni, kun pääsimme kirkon sisään takatiloihin odottamaan lavalle siirtymistä. Yritin käydä edellisenä päivänä hyvin mennyttä konserttia läpi, jolloin itsellä tuntui toimivan kaikki hyvin. Ei auttanut. Liikuin, hengittelin ja yritin rentoutua. Ei auttanut, suu oli edelleen rutikuiva ja tiesin, että laulamisesta tulisi tuskaa. Lopulta päätin turvautua erään kuoropariskunnan saksalaiseen suihkeeseen, jonka nimi ”Sänger-Öl” (Laulajaöljy) lupaili hyvää, vaikka koin pienenä riskinä suihkia kurkkuun juuri ennen keikkaa jotain uutta ainetta, jonka vaikutuksesta ei tiedä mitään. Lopputulos oli uskomaton enkä enää ikinä halua keikalle suu kuivana ilman vastaavaa suihketta!
Heti reissun jälkeen oli viimeiset levytyspäivät, mikä sekin tuntuu jotenkin uskomattomalta, koska koko levytysprojekti on tuntunut isolta möhkäleeltä, josta ei selviä koskaan, mutta näin tuli sekin tehtyä! Tiiviin loppukesän ja alkusyksyn jälkeen tuntui hyvältä rauhoittua treenaamaan marraskuun alun juhlakonserttia varten, mihin on ollut meidän mittapuulla lähes ruhtinaallisesti aikaa. Nyt kuulokkeissa soi Tatun tekemä soittolista konsertin biiseistä ja härrejössis, mikä keikka tästä tulee! Se kuulija, ken jättää tähän konserttiin tulematta, katuu päätöstään kuullessaan konsertin jälkihöyryjä ja hypetystä!