Helsingin Sanomien edesmenneen musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon mielestä Brahmsin Ein deutsches Requiem oli klassisen musiikin pitkäveteisimpiä sävellyksiä. “Jos ihminen ei ole aivan erityisen murheellisella mielellä, laahustaminen hautajaissaaton tempossa käy sietämättömäksi” (HS 20.12.1992). Samaisessa arviossa Heikinheimo ylistää kahta kuuluisampaa sielunmessua. “Edes sielunmessun ei välttämättä tarvitse olla hidasta musiikkia – ajatelkaa Mozartin ja Verdin samannimisiin teoksiinsa lataamaa dramatiikkaa!”
Makuja on monenlaisia, mutta omaan korvaani Brahmsin Requiemin väittäminen hitaaksi ja tylsäksi (tai epädramaattiseksi!) kuulostaa käsittämättömältä. Tutustuin teokseen ensi kerran loppukesästä 2003. Se oli tulossa Cantores Minores -poikakuoron syksyn ohjelmistoon, joten tunnollisena sopraanona kuuntelin koko suurteoksen etukäteen pianopartituurin kanssa. Nuotteja en osannut lukea ja saksantaito oli vielä lapsenkengissään, mutta musiikki vei heti mennessään. Kuorotreeneissä suhde syveni entisestään, vaikka korkeimmat äänet ja draaman välittäminen liikkuikin ilmaisukykyjeni rajamailla. Musiikkihikkenä hankin Requiemista ensimmäisen vastaantulleen CD:n eli tässä tapauksessa Fritz Lehmannin ja Berliinin filharmonikkojen 50-luvun klassikkolevytyksen. Muistan karvaan pettymyksen, kun ensimmäisen osan tempo ei vastannutkaan oman kuoromme ja prof. Hauschildin kiireistä tulkintaa. Pyhän Hedwigin katedraalin kuoron “kypsä” soundi oli niin ikään järkytys.
Johannes Brahms vuonna 1866. Requiem syntyi vuosina 1865–1868 säveltäjän äidin kuoleman jälkimainingeissa.
Vuosien varrella on tullut etsittyä täydellistä levytystä Brahmsin Requiemista. Monteverdi-kuoro on turvallinen valinta, mutta kyllähän saksalaisessa sielunmessussa kuoron pitäisi olla saksalainen. Suosikiksi on noussut Herbert Kegelin, Rundfunk-Sinfonieorchester Leipzigin ja Leipzigin radion kuoron Youtubesta löytyvä esitys vuodelta 1985. Siinä itäsaksalaisen musiikkikulttuurin parhaat piirteet terävine ärrineen ja voideltuine esityskoneistoineen pääsevät oikeuksiinsa.
Brahmsin Requiemin esityksiä on nyt takana yhteensä viisi, joista kolme viimeisintä bassossa. Ikimuistoisin konsertti järjestettiin Dresdenin Kreuzkirkossa marraskuussa 2010. Tuolloin CM esiintyi yhdessä kuulun Kreuzkuoron kanssa. Bändinä oli Dresdner Philharmonie, jonka soittamana teos pääsi oikeuksiinsa. Kuudennen osan “Herr, du bist würdig” -fuugassa missasin bassojen sisääntulon, koska Kreuzkuoron sopraanot vetivät omansa niin mykistävästi. Paikallisen tavan mukaan täpötäysi kirkko ei antanut aplodeja sielunmessun jälkeen, mutta yhteinen hiljaisuus vain tehosti tunnelmaa.
Somniumin sointiin Brahms sopii erinomaisesti. Muutaman viikon harjoitusaika suurteoksen omaksumiseksi on haaste, mutta tämä porukka on viime vuosina vertynyt sellaiseen iskuun, että taatusti hoidetaan. Odotan innolla yhteistyötä kahden flyygelin “orkesterin” kanssa. Sinfoniaorkesteri on elimellinen osa alkuperäistä Requiemia, mutta Brahmsin itsensä sovittamassa pianoversiosta löytyy omat vahvuutensa. Etenkin ensimmäisen ja viimeisen osan herkkiin kohtiin tulee uutta kuulautta. Neljännessä osassa (“Wie lieblich sind deine Wohnungen”) orkesterin täyteläinen vuo tiivistyy kosketinsoittimien heleään virtaavuuteen. Miesäänten lienee syytä varoa lihasmuistiin tallentunutta tykittelyä orkesterin pauhun yli.
Henrik Pitkänen
Eurajoki Bel Canto:
to 13.6. klo 20 Kustaa Aadolfin kirkko
Brahms: Ein deutsches Requiem
Silja Aalto, sopraano, Kristján Jóhannesson, baritoni
Fanny Söderström ja Pauli Jämsä, piano
Somnium Ensemble, johtaa Tatu Erkkilä