Somnium Ensemble ja Elisa Huovinen juhlistavat Joonas Kokkosen 100-vuotissyntymäpäivää 13.11. konsertilla, jossa säveltäjän kuoroteokset kohtaavat renessanssin ja barokin mestareiden Lasson ja Buxtehuden musiikin. Kokkosen Missa a cappellan ja Laudatio Dominin sävelkudokset muistuttavat moniäänisen musiikin historiasta, mutta mikä oli säveltäjän tarkempi suhde vanhaan musiikkiin?
Joonas Kokkonen (1921-1996) käytti vuosikymmenten ajan valtaansa säveltäjien edunvalvontaan ja apurahajärjestelmän kehittämiseen. Samalla hän kuitenkin puhui barokkisäveltäjistä eräänlaisena ihanteena. Kokkonen olisi ainakin leikillään mieluusti hypännyt Buxtehuden tai Bachin housuihin säveltämään kirkkokantaatteja.
Päästessään kirjoittamaan kantaatit Järvenpään yhteiskoulun 25-vuotisjuhlaan (Ikivihreä, 1953) tai 50-vuotiaalle Turun yliopistolle (Erekhteion, 1970) Kokkonen ilahtui: ”Säveltäjä on ammatti-ihminen, jonka ei tarvitse hävetä sitä, että tekee teoksen jotakin määrättyä tarvetta varten. Se ei vähennä musiikin mystiikkaa eikä sen eettisiä tai esteettisiä arvoja.”
Kokkos-elämäkerrassaan Voiko varjo olla kirkas (2001) Pekka Hako kertoo myös yksityisemmästä kantaattitilauksesta. ”Syväluotaava sävelrunoelma” Tontilo-kantaatti (1973) syntyi ystäväperheen samannimiselle kanille ja sai kantaesityksensä New Yorkissa Martti Talvelan ja Erik T. Tawaststjernan tulkintana.
Kuva: Erkki Voutilainen 1963. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Maaseudun Tulevaisuus / Museovirasto
Inventioiden voimaa ja Napolin aurinkoa
Kokkonen puhui erityisen mielellään Bachin kaksiäänisistä inventioista cembalolle. Ne olivat hänelle motiivien käsittelyn kannalta dodekafonisen ”rivitekniikan paras oppikirja” ja sävellystuntien oppimateriaalia. Pomppaavatpa inventiot esiin myös parodisessa tekstissä, jonka säveltäjä kirjoitti Rondo-lehdelle 1963. Nykymusiikin kontrolloitua ulottuvuutta ja performansseja lempeästi pilkkaavassa, tarkkaan kellotetussa suunnitelmassa Mannerheimintie on suljettu, ja ympäröivien rakennusten katoilta pudotetaan flyygeleitä. Eduskuntatalon katolla kaksi pianistia puolestaan soittaa Beethovenia ja jotain Bachin inventioista.
Säveltaiteen akateemikko taisi puhua inventioista samasta syystä kuin barokkisäveltäjistäkin: musiikkioppilaitosten piano- tai teoriatunneilla istuneiden tunnistamat sävelet kielivät halusta tehdä työstä merkityksellistä ympäröiville yhteisöille.
Bach oli Kokkoselle ”suuri opettaja”, mutta läheisiin barokkisäveltäjiin kuului myös Domenico Scarlatti. Scarlattin kosketinsoitinmusiikista Kokkonen esitelmöi Yleisradiossa 1957 korostaen, kuinka musiikki pääsee oikeuksiinsa vain cembalolla. Bachin ja Händelin lisäksi vuonna 1685 syntyi ”Napolin kuuman auringon alla kolmas musiikin ruhtinas”, joka oli ”muutamissa suhteissa jopa Bachinkin ylittävä”.
Nicolas Tournier: Le Concert (n. 1630-35)
Vaikkapa Scarlattin virtuoosijuoksutuksista ja sävelmaalailun traditiosta muistuttaa Kokkosen Viidestä bagatellista (1969) kolmas, Aves (Linnut). Se soi pyrähtelevänä sävelparvena. Kokkoselle linnut ja puut (viides bagatelli Arbores) ilmaisivat ikuisuutta ja lintujen lajimäärän pysyvyys luonnon ihmisen ylittävää voimaa. Lajikadosta tietoisen korvissa sävelet saattavat sen sijaan soida toisinkin. Eläinkuvia kuullaan myös Laudatio Dominin (1966) psalmiteksteissä.
Musiikin katedraaleissa ja puutarhoissa
Kokkonen oli kiinnostunut kulttuurihistorian näkökulmista. Hän rinnasti kirjoituksissaan esimerkiksi goottilaiset katedraalit ja 1400-luvun jälkeisen vokaalimusiikin tai Jean-Baptiste Lullyn (1632-1687) sävelkieltä hallitsevan rytmiikan ja ranskalaisen barokkipuutarhan säännönmukaisuuden.
Kokkonen hallitsi renessanssin polyfonian hyvin ja korosti sen merkitystä myös oppilailleen. Melko tyypillinen oli hänen ajatuksensa Palestrinan (1525-1594) ja Lasson (1532-1594) toisistaan eroavasta merkityksestä. Hänelle Palestrina edusti systemaattista, opillista ja taaksepäin katsovaa ilmaisua siinä missä Lasson musiikki eteenpäin suuntaavaa, yksilöllistä uskonkokemusta. Toisaalta Kokkonen kritisoi yleistä ajatusta Bachista vanhanaikaisena säveltäjänä, sillä ”jokaisen luovan ihmisen on kohdistettava taide oman aikansa ihmisille.”
Barokin ja 1900-luvun välillä Kokkonen näki suorastaan erityisen yhteyden. ”Barokin musiikin ylösnousemus meidän vuosisadallamme on ollut erikoislaatuinen ilmiö”, Kokkonen totesi ja viittasi ”yhä uusiin säveltäjiin, joita tuskin on mainittu edes historian lehdillä”. Hän selitti vanhan musiikin liikkeen puhkeamista kukkaan muun muassa äänilevyteollisuuden luomilla tarpeilla.
Kyse oli kuitenkin myös henkisistä yhtäläisyyksistä, joista Kokkonen kirjoitti esimerkiksi Teekkari-lehteen (5/1959) otsikolla Barokin musiikin ja arkkitehtuurin yhteisistä piirteistä. Mikroskoopilla ja atomilla, painovoimalailla ja suhteellisuusteorialla oli tieteen loikkina vastaavaa merkitystä maailmankuvalle.
Bachin Kokkonen rinnasti arkkitehtuurin ja kuvataiteen muutokseen. Leipzigin Tuomaskuoron kanttorin musiikin moniääninen liike ”tuntui ulottavan perspektiivin jonnekin äärettömyyteen”. Bachissa kaikki oli ”selvää, kirkasta [ja] loogista”, mutta päättyi ”jossakin mittaamattoman kaukana mystilliseen hämärään.”
Basilika Vierzehnheiligen, Bad Staffelstein (Balthasar Neumann)
Mystinen menneisyys
Arkkitehtuuri oli Kokkoselle läheistä, ja matkustaessaan hän valitsi kohteeksi mieluummin vanhan kirkon kuin konsertin. Siinä missä barokkiarkkitehtuurin koristeellisuus oli elimellinen osa kokonaismuotoa, ”myös musiikin ornamentiikka johtui itse musiikin ja musisoinnin luonteesta, ennen muuta barokin aikakauden keskeisimmästä soittimesta, cembalosta.”
Kokkonen oli saanut pianistin koulutuksen. Hän kuitenkin esiintyi myös cembalistina, esimerkiksi Frank Martinin Petite symphonie concertanten (1946) solistiryhmässä Helsingin kaupunginorkesterin kanssa vuonna 1950. Ei siis oikeastaan yllätä, että säveltäjä halusi itsekin kirjoittaa soittimelle. Kokkosen merkittävimpiin myöhäisteoksiin lukeutuu ”…durch einen Spiegel…” eli metamorfooseja 12 jouselle ja cembalolle (1977).
Vanhan musiikin liike on jättänyt jälkensä myös nykymusiikkiin, ja 1900-luvulta lähtien cembalo on saanut roolin muun muassa uusklassistisen ilmaisun osana (esim. Germaine Tailleferre: Ouverture, 1932), aikakauden ilmaisijana (Kaija Saariaho: Émilie, 2009) tai sointiobjektina (Simon Emmerson: Points of Continuation, 1997).
© Jorge Royan /http://www.royan.com.ar / CC BY-SA 3.0
Kokkonen käsittelee cembaloa ensisijaisesti sointivärin kannalta. Toisaalta soitin tuntuu viittaavan mystiseen ja ikiaikaiseen. ”…durch einen Spiegel…” nimittäin liittyy salaperäiseen kokemukseen Viimeisten kiusausten (1975) säveltämisen aikana. Kokemuksen yhteydessä säveltäjä muisti lapsuudestaan rikkinäiset ja himmeät peilit, joista näki sekä läpi että oman peilikuvansa. Teoksen otsikko liittää tähän mielikuvaan Raamatun korinttilaiskirjeen sanat tuonpuoleisen näyttäytymisestä vielä ”kuin kuvastimessa”.
Laudatio Dominin osassa Vox Domini saattaa kuulla välähdyksen sointiajattelusta, joka on ”…durch einen Spiegelissä…” etualalla. Mutta jos musiikin näkee aikakautensa kuvaajana, mitä Kokkosen tapa käsitellä vesi- ja kaikusymboliikkaa Vox Dominissa kertoo säveltäjänsä ajasta?
Kysymys ei ole vastattavaksi, mutta sen voi esittää yhtä hyvin Kokkosen musiikista kuin vaikkapa Buxtehuden (1637-1707) uppoamista ja veden virtausta kuvaavista sävelistä (Gott hilf mir, denn das Wasser geht mir bis an die Seele).
la 13.11. klo 18 Vox – Joonas Kokkonen 100
johtaa Elisa Huovinen, urut Olli Saari
Kokkonen: Missa a cappella
Lasso: Laudes Domini
Kokkonen: Lux aeterna
Buxtehude: Missa brevis
Kokkonen: Laudatio Domini
Paavalinkirkko – liput 25/15 euroa kirkon ovelta ennen konserttia tai Holvi-verkkokaupasta.
Lähteet:
Hako, Pekka (2001): Voiko varjo olla kirkas : Joonas Kokkosen elämä. Helsinki: Ajatus: Gummerus.
Karjalainen, Elina toim. (1981): Joonas Kokkonen – näköaloja luovuuteen ja ihmisyyteen. Porvoo: Wsoy.
Kokkonen, Joonas (1957): Domenico Scarlatti. Esitelmä Yleisradiolle. Joonas Kokkosen arkisto. Kansalliskirjasto.
Kokkonen, Joonas (1957): Musiikkia ’Aurinkokuninkaan’ Ranskasta. Esitelmä Yleisradiolle. Joonas Kokkosen arkisto. Kansalliskirjasto.
Kokkonen, Joonas (1959): Barokin musiikin ja arkkitehtuurin yhteisistä piirteistä. Teekkari 1959/5.
Kokkonen, Joonas (s.a.): Säveltäjä ja uskonto länsimaisen musiikin vaiheissa. Joonas Kokkosen arkisto. Kansalliskirjasto.