Kamarikuorojen kevät: Linnuista ja ihmisistä
Lauantaina 21.5. klo 15 Helsingin Konservatorion konserttisalissa
Saint-Saëns – Barber – Monteverdi – Lauridsen – Shaw – Janequin – Mäntyjärvi
johtaa Elisa Huovinen
Liput 20 / 15 (eläkeläinen) / 10 (opiskelija, työtön, lapsi, varusmies- tai siviilipalvelusta suorittava) euroa ovelta tai kuoron Holvi-verkkokaupasta
Madrigaalit – pienen yhtyeen esittämät moniääniset maalliset laulut – toimivat siltana renessanssin vokaalipolyfoniasta barokin räiskyvään emotionaalisuuteen. Italialainen madrigaali oli aalto, joka vyörytti musiikkiin taiturillisuutta ja yksityiskohtien kipinöintiä. Se oli osa musiikillista vallankumousta kohti uudenlaista, intiimiä ja väkevää tunneilmaisua.
Jos kirkollinen moniääninen musiikki virtasi laajoina horisontaalisina linjoina ja edusti pysyvyyttä, ylimystön olohuoneissa esitetyt madrigaalit kertoivat hetkellisestä ja inhimillisestä. Madrigaalit piehtaroivat lemmentuskassa tai ylistivät elämää hehkeillä kevättunnelmilla.
Kuten romantiikan ajan liedmusiikki, joka punoo saumattomasti yhteen pianon ja laulajan, runon ja sävelet, oli madrigaalin taiteessa kyse tekstin intensiivisestä tulkitsemisesta. Tätä varten madrigaaleissa kehkeytyi vallankumouksellisia musiikillisia keinoja: äkkiväärää kromaattisuutta, visuaalista sanamaalailua ja räväköitä retorisia eleitä.
Musicerend gezelschap. Tuntematon, Alankomaat, 1530-luku
Madrigaalit antoivat nostetta myös laulamisen ammattimaistumiselle, sillä uudet vokaaliset keinot vaativat taiturillisuutta ja laajaa äänialaa. Madrigaalivirtuoosien etulinjassa oli Ferraran hovissa vaikuttanut naispuolisten ammattimuusikoiden yhtye Concerto delle donne, joka sai yhä uudet ruhtinaat palkkaamaan hoveihinsa naislaulajia.
Somnium Ensemblen kevätkonsertissa 21.5. seurataan madrigaalien perintöä renessanssista nykypäivään. Madrigaalin varhaisvaiheista kertoo Clément Janequinin ranskalaista renessanssichansonia edustava keväträjähdys Chant des oiseaux (1528). Se on räiskyvimpiä esimerkkejä varhaisesta tekstimaalailusta. Jäljittelemällä lintujen laulua säveltäjä latoo graffitimaisesti päällekkäin lintujen ja ihmisten soidinääniä.
Claudio Monteverdi puolestaan edustaa italialaisen madrigaalin huipentumaa. Yhdeksässä madrigaalikokoelmassaan hän siirtyi renessanssin sävelkielestä kohti uudenlaista, myöhemmin barokiksi ristittyä ilmaisua. Monteverdin madrigaaleissa musiikilliset ja tekstuaaliset eleet sekä luontokuvat ja tunteet palmikoituvat suvereenisti yhteen. Kuten Janequinin kappaleessa, Monteverdin Quel augelin che canta -madrigaalissa (1603) linnut rinnastuvat keväiseen rakkauteen.
Niccolò Frangipane (1555-1600): Satira dell’esecuzione di un madrigal
Madrigaali jäi elämään renessanssimusiikin ikonisena ilmentymänä. Se kulkeutui seuraaville vuosisadoille etenkin Englannissa, jossa italialainen madrigaali oli synnyttänyt kotoperäisen madrigaalikuumeen 1500–1600-lukujen taitteessa.
Myös angloamerikkalaiset nykysäveltäjät ovat ammentaneet madrigaaliperinteestä. Amerikkalaisäveltäjä Morten Lauridsenin Six Fire Songs (1987) luo yhteyden italialaisiin madrigalisteihin käyttämällä paitsi heidän sävellystekniikoitaan myös samoja tekstejä. Renessanssirunous, etenkin sen uranuurtaja Francesco Petrarca, oli elimellinen osa madrigaalitaidetta. Runouden voimakkaat kielikuvat ja tapa käyttää paradokseja ja vastakohtaisuuksia vaikutti madrigaalien poikkeukselliseen musiikilliseen keinoarsenaaliin, ja renessanssirunous toimi myös Lauridsenin kuorosarjan keskeisenä innoittajana.
Gerrit van Honthorst (1592-1656): Het concert
Lauridsen liittyy madrigaalien tummanpuhuvaan juonteeseen, jossa pakkomielteinen rakkaus korventaa. Sen sijaan Jaakko Mäntyjärven kolmiosainen Modern madrigals -sarja kommentoi englantilaisten madrigalistien suosimaa kevyempää tyyliä. Mäntyjärven madrigaaleista kaksi ensimmäistä syntyivät 1980-luvulla ja niputettiin yhteen 1997. Vuonna 2008 hän sävelsi sarjaan vielä yhden osan. Mäntyjärvi leikkii madrigaaliperinteellä monella tasolla: hän jäljittelee madrigaalien sointikuvaa sekä siteeraa ja jopa hieman kaltoinkohtelee englantilaisia madrigalisteja.
Ensimmäisen osan tekstinä on Elisabetin ajan kirjailijatähden Christopher Marlowen runo ”Come live with me”. Marlowen paimenidylli oli aikanaan supersuosittu ja se on jatkanut elämäänsä tähän päivään saakka musiikissa ja elokuvissa (mm. Valley of the Dolls, 1967). Englantilaiset säveltäjät ovat tulkinneet runoa lukuisia kertoja 1700-luvun lopulta nykyaikaan asti (mm. John Rutterin Birthday Madrigals, 1995). Romantiikan ajan brittisäveltäjät olivat yllättävänkin kiinnostuneita madrigaaleista hieman samaan tapaan kuin ajan taiteilijat viehtyivät keskiajasta.
Mäntyjärvi liittyy tähän jatkumoon ja nyökkäilee kunnianosoituksia englantilaiselle madrigaalikoulukunnalle (Thomas Morley, Orlando Gibbons, Thomas Weelkes…). Hänen sarjansa kolmannen madrigaalin teksti ei kuitenkaan ole peräisin renessanssirunoudesta vaan aivan jostain muualta. Korventavan rakkauden teemassa silti pysytään.
Jaakko Mäntyjärvi: Smoking can kill (2008). Sulasol.
Somniumin taiteellinen johtaja Elisa Huovinen on vanhojen ja uusien madrigaalien lisäksi valinnut konserttiin kuoroteoksia, jotka eivät ole madrigaaleja mutta peilaavat niiden ihanteita: koristeellista runon ilmaisua, voimakasta visuaalisuutta ja vivahteikasta tunneilmaisua, joka kytkee ihmisen luontoon.
Camille Saint-Saënsin kaksi kuoroteosta op. 68 (1882) ovat näennäisen yksinkertaisia mutta hiljaista voimaa uhkuvia miniatyyrejä luonnon ja taiteen salaperäisestä yhteydestä. Amerikkalaisen Caroline Shaw’n and the swallow (2017) ottaa tekstinsä Raamatusta, mutta kappale on lähempänä madrigaalien unelmoivia luontokuvia kuin perinteistä psalmimusiikkia.
Samuel Barberin Reincarnations-sarja (1939–40) on todellinen helmi, jossa äidin puoleltaan irlantilaistaustainen amerikkalaissäveltäjä herättää henkiin (otsikon ”uudelleensyntymä”) irlantilaisen vaeltavan runoilijan Antoine Ó Raifteirín (1779–1835) tekstit englanninkielisinä käännöksinä. Runot ovat ennen kaikkea kaipuun täyttämiä muotokuvia, mutta ne laajenevat maisemiksi, joita Barber kuvaa aistivoimaisesti.
