VocalEspoon ja PianoEspoon yhteinen avajaiskonsertti kajahtaa Tapiolasalissa keskiviikkona 7.10. klo 19. Konsertin pääteoksena kuullaan Igor Stravinskyn Les Noces (suom. “häät”), joka imaisee kuulijansa perinteisen venäläisen häärituaalin pyörteisiin. Lavalle nousee viisi laulusolistia, neljä pianistia, seitsemän perkussionistia sekä tietysti Somnium Ensemble. Konsertin johtaa Kaapo Ijas.
Les Noces (1923) on sekä mittakaavaltaan että sisällöltään kunnianhimoinen tuotanto: kuorosta, solisteista ja neljä flyygeliä sisältävästä lyömäsoitinorkesterista rakentuva kokonaisuus vaatii sellaisen määrän tahtoa ja resursseja, että tähdet asettuvat harvoin kohdilleen.
VocalEspoon taiteellinen johtaja ja konsertin kapellimestari Kaapo Ijas on jo vuosia haaveillut projektin toteuttamisesta. Ajatus yhteistuotannosta PianoEspoon kanssa tuntui molemmista tahoista alusta asti luontevalta.
“Heti ajateltiin, että pitäisi kehitellä vähän synergiaa festivaalien välille,” Ijas muistelee.
Ohjelmistovalinnoistakaan ei tarvinnut juuri vääntää kättä. “En edes muista kumpi sitä ensimmäisenä ehdotti; Stravinskyn Les Noces tuli kuin yhdestä suusta.”
Väri-ilottelua ja monotoniaa
Les Noces kertoo tarinan nuoresta alaluokkaisesta naisesta, joka vastoin tahtoaan naitetaan vieraalle aatelismiehelle. Teoksen libretto on Stravinskyn omaa käsialaa, ja sen pirstaleinen teksti jäljittelee juhlahumun keskeltä kantautuvia keskustelunpalasia. Tunnelma vaihtelee räiskyvän pirskahtelevasta häijyyn ja pahaenteiseen.
“Itse tekstisisältö on aika mystinen. Siinä on paljon irralliseltakin tuntuvia tarinoita ja outoja juttuja, mutta kokonaisuushan on häärituaali. Siinä on tietty kaava ja kuvio; kuin kellontarkkuudella koneistomainen tapahtuma vyöryy päälle.”
Les Noces oli alun perin suunniteltu automaattipianon eli pianolan soitettavaksi. Stravinsky haki orkesterille sointia, joka oli säveltäjän omien sanojen mukaan täydellisen homogeeninen, persoonaton ja mekaaninen.
“Kaiken pohjana on koneistomainen, harmaa, dystooppinen betonirakennelma, joka vaan rullaa taukoamatta eteenpäin. Vaikka juhla on täynnä hauskanpitoa, rituaali on aika armoton ja järjestelmällinen; ihmiset ovat sen vietävissä.”
Ijas odottaa jännityksen sekaisella innolla, miten orkesterin kliininen konemaisuus ja ihmisäänten räikeä ilmaisu lopulta kohtaavat. Hän uskoo, että mitä enemmän eroja tuo esiin, sitä paremmin kokonaisuus nivoutuu yhteen.
“Tehdään säestyksestä mekaanisen tarkka, kylmä ja väkivaltainen, mutta samaan aikaan tehdään laulusta mahdollisimman rehevää: niekkuja, liukuja ja tunnetta, raivopäisyyttä, sammaltamista, maassa konttaamista, kravatin päähän sitomista, kaikkea tätä. Katsotaan mitä tapahtuu!”
Stravinsky aikaansa edellä
Ihmisyyden ja sieluttomuuden kontrasti on myös sanoman ytimessä. Teoksen katsotaan alunperinkin omaavan vahvoja protofeministisiä sävyjä, sillä tarina kerrotaan morsiamen näkökulmasta: keskiöön on nostettu nuoren naisen eriarvoisuuden, voimattomuuden ja toiseuden tunteet ympäristössä, jossa hänellä ei ole valtaa päättää omasta kohtalostaan. Tätä tulkintaa haluttiin korostaa entisestään.
“Meidän tarinassa morsian on Livvinkarjalan alueelta. Häiden rituaalit ovat saman tyyppisiä hänen kotonaan, mutta hän on kuitenkin yksin oman kielensä kanssa: koko muu väki mustiin pukeutuneina laulaa venäjäksi, mitä hän ei oikein ymmärrä.”
Morsiamen lauluosuudet on käännetty livvin kielelle, ja rooliin on pestattu viidenneksi solistiksi kansanmusiikkitaiteilija Sini Koskelainen. “Morsiamen lailla hänkin tulee ikään kuin “ulkopuolelta” tähän projektiin,” Ijas oivaltaa.
Koskelainen on tuonut kokoonpanoon myös asiantuntemustaan: hän vieraili Somniumin harjoituksissa ja valmensi kuorolle erilaisten kansanlaulutyylien tekniikkaa teoksen tunnelmallisia kohokohtia varten.
Venäläinen taide nykyajassa
Alunperin projektiin oltiin kaavailtu toista kuoroa, joka olisi normista poiketen laulanut koko teoksen kansanlaulutyylillä. Klassiselle äänenmuodostukselle sävelletty teos olisi toki jo itsessään ollut melkoinen haaste, mutta lopulta ajatus kariutui siihen, että kuoro kieltäytyi laulamasta venäjäksi.
“Mikä on todella ok,” Ijas toteaa. Hän kertoo itsekin käyneensä kollegojensa kanssa paljon keskustelua siitä, miten venäläiseen taiteeseen ja taiteilijoihin tulisi nykyaikana suhtautua.
“Ei siihen varmasti ole yhtä oikeaa vastausta. Itse koen, että voi tuomita jyrkästi hirmuvaltiaiden järjettömät teot, ja samaan aikaan arvostaa slaavilaista kansanperinnettä ja pitää sitä kauniina ja arkaaisena – sekä myös erottamattomana osana meidän suomalaista kulttuuria.”
Teoksen kielellisten ja kulttuuristen elementtien kanssa työskentely on kuulemma tuntunut varsin luontevalta, sillä musiikista on löytynyt tutun oloisia yhtymäkohtia esimerkiksi karjalaiseen runoperinteeseen.
“On jotenkin kaunista huomata, että ei me kaikki olla lopulta niin hirveän erilaisia.”
Kovan työn takana
Stravinsky aloitti Les Nocesin sävellystyön vuonna 1913 Kevätuhrin aikoihin, mutta viimeiset viilaukset ja lopullinen orkestraatio hakivat muotoaan aina vuoden 1923 Pariisin kantaesitykseen asti.
Jokaisella nuotilla, tavulla ja aksentilla on siis ollut kokonainen vuosikymmen aikaa asettua lopullisiin uriinsa. Tämä näkyy myös taustatyön määrässä. “En ole pitkään aikaan käyttänyt minkään biisin opiskelemiseen näin paljon aikaa,” Ijas arvelee.
Teos on toki teknisesti vaativa, mutta todellinen haaste piilee yksityiskohdissa. “Stravinsky on esimerkiksi säveltänyt kielen painoja ihan oikeille paikoille – joskus! Mutta joskus ei, ja sitten pitää osata perustella, minkä takia tällainen ratkaisu on tehty.”
Äärimmäinen tarkkuus on ollut läsnä myös musiikkiharjoituksissa, mistä kapellimestari sai esimakua solistikaartin ensimmäisessä yhteisharjoituksessa.
“Kolme tuntia treenattiin puolen tunnin biisiä ja todettiin, että otetaan vielä toinenkin harjoitus,” Ijas naurahtaa. “Se on kuin veitsellä leikkaisi: kaiken pitää olla supertarkkaa että se toimii tai käy ollenkaan jälkeen. Ei ole yhtään tilaa läskille; koko teos on täyttä ilmaisua.”
Vanhan maailman kaikuja
Tyylillisesti Les Noces putoaa jonnekin Stravinskyn kahden kuuluisimman tyylin väliin. Ensimmäinen kausi, Ballets russes, on vahvaa ja arkaaista “kansanmusiikki-rähinää”, kuten Ijas asian tiivistää. Myöhempi tuotanto asettuu neoklassismin ja post-romantiikan piiriin, jossa klassismin ja romantiikan ajan luomuksia ja lainalaisuuksia on toisaalta hyödynnetty ja korostettu, mutta paikoin myös laitettu aivan uuteen uskoon.
“Ensimmäinen maailmansota on vaikuttanut siihen, että on ollut vaikeaa palata romanttiseen musiikkiin. Sen takia ollaan etsitty jotain abstraktimpaa; dadaismi, kubismi, nämä ovat kaikki samaa pakettia.”
Les Noces ei kuitenkaan vielä luovu vanhasta maailmasta täysin: teoksessa kuultavat laulut ovat ihan oikeita, jäljitettävissä olevia kansansävelmiä, joita Stravinsky on koonnut ja integroinut kokonaisuuteen.
“Vaikka sodan koneet kuuluvat säestyksessä, samalla pidetään kiinni venäläisestä kansanmusiikkiperinteestä ja sen väreistä. Se tästä tekeekin niin mielenkiintoista.”
Rähinää ja dystopiaa Tapiolasalissa
Avajaiskonsertin ohjelmistoon kiteytyy painavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Konsertin avaa afroamerikkalaisen Julius Eastmanin säveltämä Evil Nigger -niminen neljän pianon teos, joka jo provokatiivisella otsikollaan pakottaa kuulijan kasvotusten räikeän epäoikeudenmukaisuuden kanssa.
“1980-luvulla Eastman otti aktiivisesti kantaa muun muassa homojen ja afroamerikkalaisten oikeuksiin, ja hänet siitä syystä hylättiin – hän kuoli kodittomana ja AIDSin runtelemana jonnekin New Yorkin puistoon. Hän oli oikeasti hienoimpia ja omaperäisimpiä taiteilijoita mitä on.”
Toinen konsertin teoksista on George Antheilin Ballet Mécanique, joka on alkujaan osoitettu samannimisen mykkäelokuvan taustamusiikiksi. Myös se on automaattipianoille sävelletty.
“Alunperin kuudelletoista! Meillä on sentään vaan neljä ihan normaalia pianistia, mutta alkuperäinen teos on aivan hullu. Siinä se dadaismi lähtee vielä ihan uudelle tasolle.”
Konsertin tematiikka saattaa hyvinkin kolahtaa moniin nykyajan pirstaleisessa maailmassa. Musiikkiin tiivistyy raskaita tunteita, mutta toisaalta myös niistä vapautumista taiteen keinoin. “Teoksissa on vahvaa yhteiskunnallista kannanottoa, kapinahenkeä, rähinää, orgaanisuutta, dystopiaa – aika vahvoja makuja,” Ijas tiivistää.
Ohjelmisto saattaa kuriositeetteineen kuulostaa hieman pelottavalta, mutta Ijas on vakuuttunut, että kokonaisuudella on potentiaalia koskettaa kuulijoitaan syvästi. “Uskon, että ihmiset saa tästä tosi paljon irti, kunhan vaan löytää paikalle; tämä tulee varmasti olemaan aika pysäyttävä kokemus.”